Teksti on lokakuussa julkaistavasta teoksesta Kirjeitä Raatteen tieltä - Suomalaisen kersantin sotapolku Suomussalmelta Sallaan (Gummerus). Kuvaaja Markku Ruottinen

8.09.2018 | 04:44 | 0

Hetki ikuisuutta vanhassa Sallassa

 

Mika Kulju

Kirjailija

 

”Kesäkuun 28. päivä 2011 Kieristelemävaarassa paistoi aurinko, kun vanha Ural-merkkinen puna-armeijan miehistönkuljetusauto rytisteli ylös tunturinrinnettä kurua pitkin. Alkeellisesta ja vanhanaikaisesta ulkonäöstään huolimatta Ural oli erittäin vahva kone metsämaastossa. Puut kaatuivat auton voimasta renkaiden alle ja moottori huusi tuskissaan kuskin painaessa kaasua. Uralin minimalistinen estetiikka ei rajoittunut vain ulkokuoreen ja moottorin alkukantaiseen voimaan, sillä matkustajatila olisi saanut suomalaisen katsastusmiehen nikottelemaan pitemmäksi toviksi. Auton lavalle oli pultattu kiinni koko joukko todennäköisesti vanhan linja-auton tuoleja, joissa istui lähes parinkymmenen hengen seurueemme.

 

Nousu vaaran laelle oli ainutlaatuinen seikkailuelämys, sillä vastaavanlaista automatkaa en ole kokenut sitä aiemmin tai sen jälkeen. Ajoittain olin aivan varma, että Ural juuttuu kiinni katkomiinsa puihin tai kaatuu suurimpien kivien yli runtatessaan. Kuski ei ollut kuitenkaan ensimmäistä kertaa asialla. Ural nousi sitkeästi Kieristelemävaaraan puurajan yläpuolelle, josta jatkoimme jalan kohti lakea.

 

Vaaran laella tunturimaisema oli auringonpaisteessa todella kaunis. Tarkastelin näkymää Kairalan kapeikon suuntaan, jolla oli tärkeä merkityksensä toisen maailmansodan taisteluissa niin jatkosodassa kuin Lapin sodassakin. Kesällä 1941 saksalaiset halusivat pitää Kairalan sillan ehjänä, jotta eteneminen oli mahdollisimman nopeaa. Syksyllä 1944 sillan ehjänä pysyminen oli tärkeää mahdollisimman tehokkaan vetäytymisen vuoksi.

 

Vaaran laella olivat edelleen näkyvissä kivistä rakennetun konekivääripesäkkeen jäänteet. Muutenkin pienet yksityiskohdat kertoivat paikan menneisyydestä. Kivikossa oli ruostunut varsikäsikranaatti muistuttamassa tapahtumista 70 vuotta aiemmin. Täällä Jalkaväkirykmentti 12:n jänkäjääkärit kävivät kuuluisan taistelunsa, joka oli monelle suomalaiselle korpisoturille viimeinen. Kauniilla maisemalla on dramaattinen historia.

Kieristelemävaaran laella kävellessäni katselin etelän suunnassa olevaan metsään. Jossain siellä, noin kymmenen kilometrin päässä Polkuvaarassa, isoisäni Heikki Kuljun tuuri loppui 31. heinäkuuta 1941. Hänen kohtalonaan oli päähän osunut kranaatinsirpale, joka lopetti kerralla 26-vuotiaan miehen haaveet onnellisemmasta tulevaisuudesta ja rauhallisesta perhe-elämästä. Sinä päivänä muuttui monen ihmisen elämä lopullisesti. Tarinan dramaattisiin käänteisiin kuuluu, että Heikin toinen poika syntyi vain viisi päivää myöhemmin matkalla sairaalaan kotikyläni Raumon nuorisoseuran kohdalla. Poika ristittiin isänsä mukaan.”

Teksti on lokakuussa julkaistavasta teoksesta Kirjeitä Raatteen tieltä – Suomalaisen kersantin sotapolku Suomussalmelta Sallaan (Gummerus).