Yhteiskuvassa vas. ylhäältä Arvo Mäkimaa, Tauno Mäkimaa, Ulla Lund, Reino Mäkimaa ja Heino Mäkimaa. Alarivistä vas. Elli Männistö, Helli Mätäsaho, Sirkka-Liisa Voitilainen, Toivo Eljas Mäkimaa, Eva Hedlund ja Irja Kantolainen. Maire Förare ja Niilo Mäkimaa puuttuvat kuvasta. Kuva Studio Eija I.

10.12.2017 | 11:26 | 0

Yhteisikä 1004 vuotta

Mäkimaan sisarusten elämää evakossa ja sodan jaloissa

 

 

Juttu Anitta Koivisto

Kuva Studio Eija I.

 

Tornio

 

 

 

Seminaarin kadun huoneistosta kantautuu iloinen puheensorina. Mäkimaan sisarukset ovat kokoontuneet yhteen iloitsemaan yhdessäolosta kaksosten 70-vuotispäivän merkeissä.

Lapsia on Henny Maria (1907-1999) ja Kaarle Jalmari (1901-1971) Mäkimaalle siunaantunut kaikkiaan 16, heistä kolme on kuollut. Kaksi kuoli vauvana ja kolmas, Kauko, kuoli 52 -vuotiaana.   

Nyt yhteiseen tapaamisen Tornioon on tullut Mäkimaan lapsia Tukholmasta, Umeåsta, Haaparannalta, Ylivieskasta, Ylitorniolta ja Torniosta yhteensä 11 sisarusta. Sinä päivänä kaksi ei päässyt mukaan, mutta he tulivat iloiseen kohtaamiseen heti seuraavana päivänä. Vietettiin Mäkimaan kaksosten Sirkka-Liisa Voutilaisen (Keravalta) ja Toivo Eljas Mäkimaan (Torniosta) 70-vuotispäivää.

 

 

Sirkka-Liisa Voutilainen arvelee, että heidän sisarusparvi olisi yhteisiältään vanhin elossa oleva sisarusparvi Suomessa, sillä heidän 13 sisaruksen yhteisikä on nyt tuhat neljä vuotta ja viisi kuukautta. Sirkka-Liisa oli löytänyt Iltalehden artikkelin vuodelta 2014, missä kerrottiin maailman vanhimman sisarusparven silloin löytyneen Suomesta, heidän yhteisikä oli tuolloin vajaa tuhat vuotta. Suomen väestötietojärjestelmästä ei saada täsmällistä vastausta, koska väestötietojärjestelmässä ei ole tietoa kaikkien äideistä tai vanhempi-lapsi suhteesta ja siksi sisarusparvia ei voida näistä muodostaa. Mutta yhteisiältään vanhin sisarusparvi vuoden 2016 väestössä, eli kaikki Suomessa asuvia vuoden 2016 lopussa, on 950 vuotta. Mäkimaan 13:sta sisaruksesta nuorin on Ulla Lund (65-vuotias), Ylivieskasta. Vanhin on 89-vuotias Eva Hedlund, Umeåsta.

Mäkimaan sisarusten yhteisikä 1004 vuotta ja 5 kuukautta saattaa olla Suomen ja jopa maailmankin ennätys.

 

 

 

-Evakkoon lähtö oli itkua ja hammasten kiristystä, sanoo Heino Mäkimaa (85v) Torniosta, kun muistelee kevättä 1941. ”Minulle pantiin lappu kaulaan ja sitten junaan”, toteaa Arvo Mäkimaa (81v) Tukholmasta, joka oli viisivuotias, kun piti lähteä Ruotsiin evakkoon. ”Meidät erotettiin toisistaan, emme päässeet samaan paikkaan”, kertoo puolestaan Tauno Mäkimaa (83v) Torniosta. Seitsemänvuotias Tauno laitettiin evakkojunaan pikkuveljensä Arvon kanssa. Heino Mäkimaa, vanhin pojista, ei päässyt evakkoon koska häntä tarvittiin kotona töissä – olihan miehen alku jo 10 vuotta.

-Miekin olisin halunu lähteä evakkoon, mutta olin liian vanha, muistelee vanhin 13 sisaruksesta, Eva Hedlund.

Tauno ja Arvo olivat evakossa toisen kerran vuonna 1948. Molemmilla kerroilla heillä oli Lingsöpingissä oma entinen evakkopaikkansa. Toisen evakkoreissun jäljiltä Tauno Mäkimaa jäi Ruotsiin asumaan.

”Minusta pidettiin siellä hyvä huoli. Olin siellä niin kauan aikaa, kun armeijaan lähdin. Kävin kyllä välissä kotonakin.”

 

 

 

Alatornion Yliliakassa sijaitseva Mäkimaiden kotimökki ei ollut suuren suuri. Siinä oli pikkukeittiö, pirtti ja porstua. Ei ollut sähköä, ei tullut vettä. Talvella pyykit pestiin jäisin sormin kotirannan avannossa.

Mökkiin toi lämpöä pirtin leivinuuni ja keittiön rautahella. Oli sika ja lehmiä ja joku lammaskin. Lampaiden liha aina myytiin. Sika kasvatettiin sisällä ja syyskylmällä se tapettiin ja saatiin ruokaa.

Silloin kaikki lihat laitettiin umpisuolaan isoon puulaatikkoon. Oli laidasta vedettävät sängyt, pienimmät pantiin niihin nukkumaan poikittain, jolloin neljä mahtui samaan sänkyyn. Kaikille löytyi sängyt.

-Emmä koskaan menheet nukkumaan nälässä. Meilä oli kotona aina ruokaa, muistelee liikuttuneena vanhin sisaruksista Eva Hedlund (89v) Umeåsta.

-On ollut niukkaa, mutta on ollut hyvä olla, sanoo vanhin pojista.

Sähköt tulivat kotimökkiin sodan jälkeen.

 

 

 

Vanhimmat lapset eivät päässeet kouluun koska koulu ja kirjat maksoivat ja matkakin oli liian pitkä.

Arvo varsinkin haaveili koulusta.

-Olisin halunnut lukea eläinlääkäriksi. Ja olisin päässyt vapaaoppilaaksi. Kunta olisi minut kouluttanut ja kustantanut koulumatkankin, mutta kotona sitä ei hyväksytty.

Pelättiin, että mitäs ihmiset sanovat.

-Isä oli vanhan kansan mies ja sanoi; ”Koulu pillaa hyvän työntekijän”, Heino tuumaa.

 

 

 

-Siihen aikaan, kun ajattelee äitiä, hänellä oli todella paljon työtä, kun ei ollut mitään koneitakaan. Ja äiti hoiti navetankin. Se oli kauheaa se pyykinpesukin, ei ollut sähköä, ei tullut vettä. Heino viskasi kerran piimälasin minun pääle ja itkin, että nyt se Heinokin saa tiskata, niin isä sanoi; ”Heino on mies. Se ei tiskaa”, Eva muistelee.

Miehille ei myöskään kuulunut navettatyöt. Nekin olivat siihen aikaan naisten hommia.

 

 

 

-Kuinka paljon äiti teki töitä! Se leipoi leipää ja pullaa viisi kertaa viikossa, ruokki elukat, kutoi matot ja täkit, peitot, hevosille loimet, ja ihan kaiken. Mietin, että miten se oikein kerkesikin, Sirkka-Liisa Voutilainen juttelee.

-Ja äiti imetti kahta kolmea lasta, auttoi naapureitakin imettämisessä. Mie luulen, että se alkoi imettää, kun Eva synty ja imetti niin kauan kuin viimeinen syntyi, Ulla, joka imi rintaa vielä koulusta tullessakin, Heino tuumaa.

Äidillä riitti imettämistä kolmisenkymmentä vuotta.

 

 

 

 

Eva Hedlun muistaa ikuisesti isän sylin.

-Isän syli oli hyvä. Isä istui ”kungastoolissa” ja meitä oli kolme neljä, jokka aina kiikuima sylhiin. Ja yksi halusi, että isä kynsi hältä päätä ja toiselta piti niskaa kutittaa.

Isän laulu keinutuolissa rauhoitti lapsen mielen. Isä lauloi aina jouluna Kodin kynttilät -laulun.

Äiti piti komennon ja isä oli se, joka oli hellä, Hedlund sanoo.

Lapsuuden muistoista nousee mieleen ihanat sunnuntaiaamut, kun isällä oli tapana antaa lapsille viikkorahaa.

”Soli aina pyhäaamuna ja me olima sängyssä, isän jalkapäässä oottamassa, että isä nousisi ylös, että me saama sen viikkorahan”, kertovat nauraen Eva ja Helli Mätäsaho (88v, Tornio).

 

 

 

Sirkka-Liisa Voutilaisesta oli myös ihanaa, kun isä antoi rahaa.

-Kyllähän se säästöjuttu oli suuri asia. Kun oli lauantaina koulua ja kun opettaja kysyi, kuka säästää ja sain nostaa käden ylös, niin se oli hienoa. Sain mennä opettajan viereen ja säästökirjaan tuli merkki. Se kannusti säästämään, iloitsee syntymäpäiväsankari.

 

-Äiti ja isä ovat olleet huolehtivaiset. Aina sain uudet vaatteet, kun oli joulujuhla tai äitienpäivä. Lihaa vietiin myyntiin ja kerättiin marjoja, ja äiti myi omatekemää hyvää kermaa. Kyllä on ollut upeaa siihen aikaan, kun olimme lapsia, ja ollaan saatu maalla kasvaa ja joen vieressä. Saimme uida silloin, kun halutti ja koira vahti meitä rannalla.

Jos me halusimme lappapuuroa, niin äiti sanoi vain, että käykää keräämässä marjoja, muistelee Sirkka-Liisa.

 

 

 

89 -vuotias Eva Hedlund muistelee Haaparantaan piiaksi lähtöä, kun hän oli neljäntoista.

-Sinä aamuna, kun lähdin Yliliakasta Ahon linja-autolla kohti Haaparantaa, niin me ei tiedetty, että Torniossa on sota.

-Kun tultiin Vojakkalaan, siinä oli saksalaisten parakki ihan tien laidassa ja ne pysäyttivät linja-auton.

Linja-autossa oli Pänttäjän Annikki, joka osasi saksaa sen verran, jotta he ymmärsivät, että Torniossa on sota, ja linja-autolla on palattava takaisin. ”Mutta ko mie olin menossa töihin Haaparannan kaupunginhotelliin, niin sanoin, että miehän menen töihin”, jatkaa Hedlund hymyillen tarinaansa.

Eva muisti Vojakkalassa asuvan tutun miehen, joka pyynnöstä veikin hänet Tornionjoen yli Ruotsiin ja hän pääsi seuraavana päivänä töihini. Eva sai silloin seurata Haaparannan kaupunginhotellin ylimmästä kerroksesta, kuinka Torniota pommitettiin. -Pommia tuli aivan koko ajan. Mutta ne eivät saaneet kaupunkia pommittaa, kun se oli liian lähellä Ruotsia, mutta ne pommittivat Röyttää.

-Jouduin välillä tulemaan Suomeen, kun täytin 15, niin minun piti saada rajapassi. Siihen saakka sai olla ilman sitä, Hedlund kuvailee.

 

 

 

Saksalaissota syksyllä vuonna 1944 on Heinonkin mielessä.

Me olimme kaikki kotona, kun ykskaks kotona Yliliakassa saksalainen sotilas tuli pirtin nurkasta ja sanoi; ”Mamma ja baby veg!” ja ”Ruski, pum, pum! Silloin Arvo ja Tauno olivat jo evakossa.

-Saksalaisia tuli sieltä Kantojärvestä päin. Ne pysähtyivät siihen mutkan taakse koko kolonna ja sieltä lähetettiin mies katsomaan, kun siitä oli näköala joelle, ja sitten ne tulivat sieltä mutkan takaa näkösälle ja niille tuli siinä pikku kahakkakin.

 

-Meille tuli kylään miehiä, jotka eivät olleet päässeet saksalaisten parakista ohi ja ne sanoivat, että meidän olisi hyvä lähteä siitä tien vierestä johonkin syrjään, että tulee sota. Koko perhe, äiti, isä ja lapset täytyi lähteä evakkoon.

-Ja mie lähin kysymään Kristosta, parin kilometrin päästä, että saako sinne tulla ja ne lupasivat.

-Kun päivällä lähdetiin kotoa, niin illalla oli jo täällä täysi rähinä päällä, Heino Mäkimaa jatkaa.

 

 

 

-Me olima Kristossa kaksi vuorokautta, silloin kylällä saksalaiset ja suomalaiset tappelivat.

Sitten lähdettiin Katajamaalle, kun Kristosta loppui ruoka. Mie kävin Alaliakan kaupassakin, niin sielläkään ei ollut enää mitään myytävänä. Katajamaalla oltiin puoli yötä ja yöllä tuli käsky lähteä evakkoon Haaparannan Karsikkojärvelle. Lehmät jätettiin Katajamaalle ja sieltä ne sitten löytyivätkin. Vain yksi lehmä katosi.

-Saksalaiset polttivat ainakin viisi kuusi taloa Yliliakassa, Heino muistelee.

 

 

 

Elli Männistö (79v) Torniosta myöskin muistaa evakkoreissua Karsikkojärvellä.

-Siellä oli aina nälkä. Siellä evakossa sai vain sellaista sokerivelliä. Me olima huonossa kunnossa, kaikilla oli ripuli ja Reino –velikin oli niin sairas, että jalat eivät kantaneet.

-Mie muistan aina sen nälän, Elli huokaa.

 

 

 

-Yliliakan taisteluissa kaatui yhdeksän saksalaista, Heino muistelee.

– Saksalaiset kun tuli, niin sitä sanottiin, että ne on meän suojalalaisia, että koskaan ei tarvinnut enää pelätä, ajattelee ääneen Eva Hedlund.

– Kun tultiin evakosta kotia, äiti istu sängyn reunalla sairaan vauvan kanssa ja piti sitä kädestä.

-Met itkimä äidin kanssa yhdessä, Helli Mätäsaho muistelee.

 

Pieni vauva kuoli evakkoreissun jälkeen, kotia.

 

-Isä ja äiti eivät puhuneet koskaan mitään tästä sota-ajasta, lapset pohtivat.

 

 

 

 

Lääkärit ovat ihmetelleet sisarusparven hyvää terveyttä ja pitkää ikää.

Lääkäri on sanonut Elli Männistölle, että olette saaneet lapsena oikeaa ruokaa, johon Elli oli kertonut, että he ovat eläneet ja syöneet hyvin vaatimattomasti. Lääkäri on sanonut, että se on ollut juuri sitä oikeata ruokaa, sitä luomua.

-Me olema syöneet ohraleipää ja me olema saaneet oikeata maitoa ja oikeata voita ja sianlihaa. Hedelmiä emme ole syöneet, eikä ole ollut tomaatteja, tai muita sellaisia, Eva Hedlund tietää kertoa.

-Me olemme äidin puolelta pitkäikäistä sukua, äidin sisar eli yli satavuotiaaksi.

-Äiti tykkäsi pitää juhlia ja hän halusi, että me aina kaikki olemme juhlissa ja iloitsemme yhdessäolosta. Äiti oli kova lukemaan kirjoja, hän luki paljon kirjoja vielä vanhainkodissakin ollessaan yli yhdeksänkymppisenä, Elli Männistö kertoo.

– Äiti luki siellä monta kirjaa viikossa ja sanoi, että lukeminen pitää ajan tasalla.

 

 

 

Isä Kaarle Jalmari Mäkimaa taisteli jatkosodassa vuosina 1940-1942 Sallassa, hevosmiehenä.

Hän säästyi haavoittumatta. Hänen Eevert-veli kaatui Sallan taisteluissa.